33/38 RAAMATTU

1776 BIBLIA

7 Luku

7 Luku

Jobin puheen jatkoa: Ihmisen elämä on katoavainen ja vaivaa täynnä; Jumala armahtakoon häntä ja päästäköön rauhaan.

Job surkuttelee kaikkein ihmisten viheliäisyyttä, osoittaen sen omalla esimerkillänsä.

II. Valittaa surkeuttansa Jumalan edessä.

III. Luulee, ettei hän niin suurta kipua yli niiden ole ansainnut; toivottaa, että hän sais lievityksen, taikka kuoleman eli armon kautta.

1. Eikö ihmisen olo maan päällä ole sotapalvelusta, eivätkö hänen päivänsä ole niinkuin palkkalaisen päivät?

1. Eikö ihminen aina pidä oleman sodassa maan päällä; ja hänen päivänsä ovat niin kuin orjan päivät?

2. Hän on orjan kaltainen, joka halajaa varjoon, ja niinkuin palkkalainen, joka odottaa palkkaansa.

2. Niin kuin palvelia halajaa varjoa, ja orja* työnsä loppua,

Job 14:6. Luovu hänestä, että hän sais levätä, niin kauvan kuin hänen aikansa tulee, jota hän odottaa niin kuin palkollinen.

3. Niin olen minä perinyt kurjuuden kuukaudet, ja vaivan yöt ovat minun osakseni tulleet.

3. Niin olen minä minulleni saanut turhat kuukaudet, ja minulla on monta murheellista yötä ollut.

Ps 6:7. Minä olen niin väsynyt huokauksista: minä uitan vuoteeni yli yötä, ja kastan leposiani kyynelilläni.

4. Maata mennessäni minä ajattelen: Milloinka saan nousta? Ilta venyy, ja minä kyllästyn kääntelehtiessäni aamuhämärään asti.

4. Kuin minä levätä panin, sanoin minä: koskahan minä nousen? ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu kävellyksistä hamaan pimeyteen asti.

5. Minun ruumiini verhoutuu matoihin ja tomukamaraan, minun ihoni kovettuu ja märkii.

5. Minun lihani on puetettu madoilla ja maan tomulla; minun nahkani on ahvettunut ja hyljätyksi tullut.

6. Päiväni kiitävät nopeammin kuin sukkula, ne katoavat toivottomuudessa.

6. Minun päiväni ovat lentäneet* nopiammasti pois kuin syöstävä ja kuluneet ilman viivytystä.

Job 17:11 Päiväni ovat menneet, rauenneet ovat aivoitukseni, mitä sydämeni ikävöitsi.

Job 17:11. Minun päiväni ovat kuluneet*: minun aivoitukseni ovat hajoitetut, jotka minun sydämessäni olivat,

Ps. 102:12 Minun päiväni ovat kuin pitenevä varjo, ja minä kuivun kuin ruoho.

Ps 102:12. Minun päiväni ovat kuluneet niin kuin varjo, ja minä kuivetun niin kuin ruoho.

7. Muista, että minun elämäni on tuulen henkäys; minun silmäni ei enää saa onnea nähdä.

7. II. Muista, että minun elämäni on tuuli*, ja minun silmäni ei palaja hyvää näkemään.

Job 8:9 Mehän olemme eilispäivän lapsia emmekä mitään tiedä, päivämme ovat vain varjo maan päällä.

Job 8:9. Sillä me olemme niin kuin eilen tulleet, ja emme mitään tiedä: meidän elämämme on niin kuin varjo* maan päällä.

Ps. 78:39 Sillä hän muisti, että he ovat liha, tuulahdus, joka menee eikä enää palaja.

Ps 78:39. Sillä hän muisti heidän lihaksi, tuuleksi, joka menee pois ja ei palaja.

Ps. 90:9 Niin kaikki meidän päivämme kuluvat sinun vihasi alla, vuotemme päättyvät meiltä kuin huokaus.

Ps 90:10. Meidän elinaikamme on seitsemänkymmentä vuotta, taikka enintään kahdeksankymmentä vuotta*: ja kuin se paras on ollut, niin on se tuska ja työ ollut: sillä se leikataan pois, niin kuin me lentäisimme pois.

Jaak. 4:14 te, jotka ette tiedä, mitä huomenna tapahtuu; sillä mikä on teidän elämänne? Savu te olette, joka hetkisen näkyy ja sitten haihtuu -

Jak 4:14. Jotka ette tiedä, mitä huomenna tapahtuu. Sillä mikä on teidän elämänne? Se on löyhkä*, joka vähäksi (hetkeksi) näkyy, mutta sitte katoo.

8. Ken minut näki, sen silmä ei minua enää näe; sinun silmäsi etsivät minua, mutta minua ei enää ole.

8. Ja ei yksikään silmä, joka minun nyt näkee, pidä minua enempi näkemän. Sinun silmäs katsokoon minua, sitte minä hukun.

9. Pilvi häipyy ja menee menojaan; niin myös tuonelaan vaipunut ei sieltä nouse.

9. Pilvi raukee ja menee pois: niin myös se, joka menee alas hautaan, ei nouse jälleen,

Job 16:22. Mutta määrätyt* vuodet ovat tulleet, ja minä menen sitä tietä pois, jota en minä jälleen palaja.

10. Ei hän enää palaja taloonsa, eikä hänen asuinpaikkansa häntä enää tunne.

10. Eikä palaja jälleen huoneesensa, ei myös hänen siansa häntä enää tunne.

Ps. 103:16 Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.

11. Niin en minäkään hillitse suutani, minä puhun henkeni ahdistuksessa, minä valitan sieluni murheessa.

11. Sen tähden en minä estä suutani; minä puhun henkeni ahtaudessa, ja juttelen sieluni murheessa.

12. Olenko minä meri tai lohikäärme, että asetat vartioston minua vastaan?

12. Olenko minä meri eli valaskala, että sinä minun niin kätket?

13. Kun ajattelen: leposijani lohduttaa minua, vuoteeni huojentaa minun tuskaani;

13. Kuin minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun;

14. niin sinä kauhistutat minua unilla ja peljästytät minua näyillä.

14. Niin sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua näyillä,

15. Mieluummin tukehdun, mieluummin kuolen, kuin näin luurankona kidun.

15. Että minun sieluni sois itsensä hirtetyksi, ja minun luuni kuolleiksi.

16. Olen kyllästynyt, en tahdo elää iankaiken; anna minun olla rauhassa, sillä tuulen henkäystä ovat minun päiväni.

16. Minä kauhistun, enkä pyydä silleen elää: lakkaa minusta, sillä minun päiväni ovat turhat.

Ps 39:14. Luovu minusta, että minä virkoaisin, ennen kuin minä menen pois, ja en silleen tässä ole.

Ps 62:10. Mutta ihmiset ovat kuitenkin turhat, voimalliset myös puuttuvat: he painavat vähemmän kuin ei mitään*, niin monta kuin heitä on.

Ps 144:4. On sittekin ihminen tyhjän verta*: hänen aikansa katoo niin kuin varjo+.

17. Mikä on ihminen, että hänestä niin suurta lukua pidät ja että kiinnität häneen huomiosi;

17. Mikä on ihminen, ettäs hänen suurena pidät, ja panet hänen sydämees?

Ps. 8:5 niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen?

Ps 8:5. Mikä on ihminen, ettäs häntä muistat? eli ihmisen poika, ettäs häntä etsiskelet?

Hebr. 2:6 Vaan joku on jossakin paikassa todistanut, sanoen: Mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmisen poika, että pidät hänestä huolen?

Hebr 2:6. Mutta yksi sen todistaa toisessa paikassa ja sanoo: mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, eli ihmisen poika, ettäs häntä etsiskelet?

18. tarkastat häntä joka aamu, tutkit häntä joka hetki?

18. Sinä etsit häntä joka päivä, ja koettelet häntä aina.

19. Etkö koskaan käännä pois katsettasi minusta, etkö hellitä minusta sen vertaa, että saan sylkeni nielaistuksi?

19. Miksi et minusta luovu, ja päästä minua, siihen asti että minä sylkeni nielisin?

20. Jos olenkin syntiä tehnyt, niin mitä olen sillä sinulle tehnyt, sinä ihmisten vartioitsija? Minkätähden asetit minut maalitauluksesi, ja minkätähden tulin itselleni taakaksi?

20. Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia? miksis minun teit sinulles loukkaukseksi ja itselleni kuormaksi?

21. Minkätähden et anna rikostani anteeksi etkä poista pahaa tekoani? Sillä nyt minä menen levolle maan tomuun, ja jos etsit minua, niin ei minua enää ole.

21. Ja miksi et minun pahaa tekoani anna anteeksi ja ota pois minun vääryyttäni? Sillä nyt pitää minun makaaman mullassa: ja jos minua aamulla etsit, niin en minä enää ole.